Olen kirjoittanut blogia aikaisemminkin, silloin kun olin osastolla ja sen jälkeen.
Olen kuitenkin poistanut ne, koska luulin ettei minulla ole enää ongelmia.
Ajattelin nyt kuitenkin vähän kertoa, miten minulla nykyään menee:
Pääsin pois osastolta tämänvuoden huhtikuussa.
Rakastuin kesällä ihanaan mieheen.
Olin umpirakastunut. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni onnellinen,oikeasti onnellinen.
En voinut uskoa, että se oikeasti tapahtui minulle.
En ollut seurustellut 4 vuoteen kenenkään kanssa, koska ajattelin etten koskaan saisi ketään.
Kesän jälkeen aloitin uudelleen koulun, lähihoitajakoulun.
Romahdin koulussa ja sen seurauksena sain entisen parhaan ystäväni takaisin.
Olemme erottomattomat. Olemme onnellisia kun saamme taas olla "siskoksia".
Olen siis vielä onnellisempi. Minulla on ihana hellu ja paras ystävä. Mitä muuta voisin toivoa?
Tässä välissä kaikki romahti.
Putosin kuin painava musta kivi jonnekkin todella syvälle kaivoon.
Minusta tuli näkymätön.
Sain tietää että olen raskaana.
Se ei ollut suunniteltua, ei vielä moneen vuoteen.
Mutta sain käännettyä ajatukset positiivisiks, meistä tulee perhe. Onnellinen perhe.
Menetin tulevan lapseni. Romahdin täysin.
Kaikki paha valtasi mieleni, miksi minulta riistetään onnellisuus?
Miten voin selvitä tästä yli.
Samaan aikaan, vain muutama päivä myöhemmin kun menetin tulevan lapsen,
menetin myös poikaystäväni.
Menetin heidät molemmat muutaman päivän sisällä.
Kaikki on nyt mennyttä. Olen toivoton. En uskalla olla enää onnellinen mistään.
Se kuitenkin riistetään minulta jossakin vaiheessa.
En tiedä miten vois päästä täältä pimeästä kaivosta enään ylös.
En keksi yhtäkään syytä miksi pitäisi jaksaa.
Jos olisin saanut edes piettää tulevan lapseni, olisin saanut poikaystävästä edes pienen palan.
Olisin jaksanut eteenpäin.
Nyt minulle ei ole mitään.
Olen vain näkymätön keskellä synkkää kaivoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti