Ja viimein kun nukahdan kello soi...

Yritän pitää ajatukseni kasassa.
Yritän olla iloinen.
Yritän nauttia hetkestä.
ylipäätänsä elää hetkessä..

silti aina välillä näen mielessäni vain mustaa...
vaikka yritän unohtaa ajatukset ne puskee läpi taistelusta huolimatta.
Haluan ihmisen jolle voin puhua, haluan puhua, haluan apua.
Ja vain siksi etten halua tätä, en halua pelätä, en jaksa valvoa.




En vain voi ymärtää, miksi?
Eihän mun pitänyt olla taas vankina tässä..ei varsinkaan yksin.
Mitä tapahtui? Miksi tapahtui?



Lauloin tänään singstaria, ystävien kanssa..
Sain ajatukset muualle...
kunnes tuli ne biisit.
Lauloin, täysillä, sydämestä...minä vai joku toinen?
Kun biisi loppuu tunnen,että mua tuijottaa joku, käännän vähän päätä ja näen neljä tuijottavaa silmää.
Silmät on hyvin hämmentyneen näköisiä.
Mitä mä tein?
Seuraavana kun kävelen pois, hän tulee perässä ja kysyy "mitä toi oli?"
Mitä vastaat kun sinulla ei ole hajuakaan mitä juuri tapahtui.

Seinät kaatuu

Haluan olla hämärässä
ettet sä nää kuinka mua satutat
poltat mua kuin kynttilää ilman ilmaa
etkö sä nää kun vierellesi tukehdun?
Pahat muistot suljen laatikkoon
avaimen aion piilopaikkaan piilottaa
ja itken yhden kyyneleen.
Tää korttitalo romahtaa yksi kortti kerrallaan
kun seinät kaatuu voiko mua ees enää pelastaa?

En voi ymmärtää miten olen taas tässä tilanteessa.

tilanteessa, jota en oikeasti voi itse käsittää.

Olen päässyt kaikesta yli, olen ollut onnellinen.

Miksi? Miksi taas kaikki on taas niin mustaa?

Yritän pukea itseni pirteänvärisiin vaatteisiin ja hymyillä all the time.

Niinkuin silloin.

Mutta todellisuudessa yritän vain uskotella itselleni että kaikki on hyvin.

Iltaisin se kuitenkin palaa. Tiedän etten ole kunnossa.

Vierekkäin

 https://www.youtube.com/watch?v=g31N0W6whXk

Tuntuu, ettei mulla riitä sanat kertomaan mitään mitä tunnen sisällä.
Ne, jotka on menettäny itelleen tärkeän ihmisen, tietää tän tunteen.
Jos olisin vaikka menettänyt vain toisen, jaksaisin sen toisen tähden eteenpäin.
Mutta miksi?
Miksi minä menetin molemmat?
Juuri kun luulin, että elämäni alkaa menemään oikeille raiteille.
Löysin itselle miehen, jonka kanssa halusin rakentaa tulevaisuuden.
Odotin meille lasta.
Näin ultraäänikuvat ja kuulin sen tiheään lyövän sydämen...
Miksi ne molemmat täytyi viedä?
Pelkään vain kokoajan, että milloin menetän ystäväni?
Nyt kun he ovat ainoat, milloin nekin viedään?
En uskalla enää edes nauttia mistään.
Pääosin esitän vain vahvaa.
Oikeasti olen heikko, olen hajalla ja kaipaan ihmistä vierelleni.
Kaipaan raskausajan pahoinvointia ja unettomia öitä.
Elämä vain tuntuu niin epäreilulta.
Juuri kun kaikki oli palaamassa ennalleen.
Halusin liittää tähän tekstiin tuon Kaija Koon kappaleen, koska se vain on niin kaunis.
Onneksi näinä pimeinä tunteina minulla on musiikki.

if I'm invisible

Olen kirjoittanut blogia aikaisemminkin, silloin kun olin osastolla ja sen jälkeen.

Olen kuitenkin poistanut ne, koska luulin ettei minulla ole enää ongelmia.

Ajattelin nyt kuitenkin vähän kertoa, miten minulla nykyään menee:

Pääsin pois osastolta tämänvuoden huhtikuussa.

Rakastuin kesällä ihanaan mieheen.

Olin umpirakastunut. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni onnellinen,oikeasti onnellinen.

En voinut uskoa, että se oikeasti tapahtui minulle.

En ollut seurustellut 4 vuoteen kenenkään kanssa, koska ajattelin etten koskaan saisi ketään.

Kesän jälkeen aloitin uudelleen koulun, lähihoitajakoulun.

Romahdin koulussa ja sen seurauksena sain entisen parhaan ystäväni takaisin.

Olemme erottomattomat. Olemme onnellisia kun saamme taas olla "siskoksia".

Olen siis vielä onnellisempi. Minulla on ihana hellu ja paras ystävä. Mitä muuta voisin toivoa?

Tässä välissä kaikki romahti.

Putosin kuin painava musta kivi jonnekkin todella syvälle kaivoon.

Minusta tuli näkymätön.

Sain tietää että olen raskaana.

Se ei ollut suunniteltua, ei vielä moneen vuoteen.

Mutta sain käännettyä ajatukset positiivisiks, meistä tulee perhe. Onnellinen perhe.

Menetin tulevan lapseni. Romahdin täysin.

Kaikki paha valtasi mieleni, miksi minulta riistetään onnellisuus?

Miten voin selvitä tästä yli.

Samaan aikaan, vain muutama päivä myöhemmin kun menetin tulevan lapsen,

menetin myös poikaystäväni.

Menetin heidät molemmat muutaman päivän sisällä.

Kaikki on nyt mennyttä. Olen toivoton. En uskalla olla enää onnellinen mistään.

Se kuitenkin riistetään minulta jossakin vaiheessa.

En tiedä miten vois päästä täältä pimeästä kaivosta enään ylös.

En keksi yhtäkään syytä miksi pitäisi jaksaa.

Jos olisin saanut edes piettää tulevan lapseni, olisin saanut poikaystävästä edes pienen palan.

Olisin jaksanut eteenpäin.

Nyt minulle ei ole mitään.

Olen vain näkymätön  keskellä synkkää kaivoa.

https://www.youtube.com/watch?v=1wXjcuCikUA